|
Salomon rukous temppelin vihkijuhlassa (1. Kun. 8:23-54) opettaa juhlallisuudestaan huolimatta meille monia tärkeitä asioita omaa rukouselämäämme ajatellen. Se on myös yksityisen ihmisen eikä vain koko kansan rukousta (8:38). Aidossa rukouksessa lähdetään aina Jumalan todellisuudesta, ei maailman todellisuudesta. Jumala on ehdottoman ainutlaatuista: ”Ei ole sinun kaltaistasi”. Hän on liitossaan varma ja hän osoittaa rakkauttaan lapsilleen (8:23). Hän on sanomattoman suuri (8:27), hän jää ihmiselle salatuksi (8:12). Ihminen ei komentele Jumalaa: ”Kuule nöyrä pyyntöni” (8:28). Todellinen rukous onkin syvimmältään aina Herran avuksi huutamista (8:52). Vain apua vailla oleva huutaa. Avuton on myös vilpittömin sydämin Jumalan edessä (8:23), sillä hänellä ei ole varaa teeskennellä. Rukous tarttuu aina Jumalan sanan lupauksiin ja elää niistä eikä omista tunteista: ”Minkä suusi puhui, sen kätesi teki” (8:24). ”Käyköön toteen myös tämä lupaus, jonka lausuit” (8:26). Tämä rukous opettaa meitä, ettei Jumalaa voi lähestyä suoraan, ilman ”välittäjää”. Salomon rukouksessa välittäjänä on Herran nimelle rakennettu temppeli. Siellä on liitonarkku ja armoistuin, jossa yksin tapahtuu syntien sovitus. Siellä asuu Jumalan nimi. Tätä sovituksen paikkaa Jumala päivin ja öin pitää silmissään (28:9). Kun rukoilija kääntyy tätä paikkaa kohden ja rukoilee, Jumala kuulee. Meidän välittäjämme on Jeesus Kristus ja paikkamme on Golgata. Jumala kuulee meitä Jeesuksen nimen ja sovituskuoleman tähden. Aidossa rukouksessa ihminen tajuaa olevansa Jumalan silmien alla (8:25), hänen tutkittavanaan, joka yksin tuntee kaikkien ihmisten sydämen (8:39). Näin tulemme rukouselämän varsinaiseen ytimeen. Ihmisen on mahdotonta koskaan lähestyä Jumalaa muutoin kuin syntisenä: ”Eihän ole ihmistä, joka ei syntiä tee” (8:46). Millä tavoin kukin sitten onkin Jumalaa vastaan rikkonut (8:50), niin ihmisen syntisyys on ja jää todelliseksi. Siksi rukous on aina ”armon anomista” (8:38). Uskova ”hartaasti anoo” Herralta armoa (8:33). Armon anominen on synnintunnustusta: ”Olemme tehneet väärin, olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan” (8:47). Tässä vilpillisen ihmisen vilpittömässä rukouksessa on sekä parannuksen tekoa että synnistä luopumista ja jopa Herran nimen ylistämistä (8:35). Siinä Jumala on pyhä ja suuri, ihminen ei ole mitään.´ Kuinka usein toistuvatkaan tässä rukouksessa sanat: ”Anna anteeksi ” (8:30,34,36,39,50). Juuri se on nöyrää (9: 3), ehjän ja vilpittömän mielen rukousta (9:4), johon Herra mielistyy ja jonka hän kuulee. Vasta anteeksiantamuksen luoman uuden yhteyden kautta Jumala ratkaisee palvelijoittensa asiat (8:32), antaa, mitä on luvannut (8:34), osoittaa hyvän tien (8:36), antaa menestyä (8:45). Silloin myös näky maailmanlähetyksestä voi toteutua ja kaikki maailman kansat oppivat tuntemaan Herran nimen (8:43). Kiitoksella on myös jokaisessa rukouksessa paikkansa. Kiitos on uskon tunnustamista. Kiitos on nimenomaan kiitosta Jumalan sanan varmoista lupauksista (18:15,56). Salomon rukouksessa on eräs vaikeus meille kristityille. Koska se on lain liiton aikainen rukous, kaikki näyttää lopulta sitoutuvan ihmisen kuuliaisuuteen eikä Jumalan armoon. Jumala osoittaa rakkauttaan niille, ”jotka vilpittömin sydämin elävät tahtosi mukaan” (8:23,61). Rukouksessa tulee esiin pelottava jos-sana (8:25): ”Jos poikasi pysyvät sillä oikealla tiellä”. Mutta juuri siihen ei syntinen ihminen pysty. Uuden testamentin valossa tiedämme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room. 4:5). Ei ketä tahansa jumalatonta, vaan sen, joka uskoo. Usko taas ei oma tekomme tai ansiomme. Se on syntinen tyhjä käsi, joka ojentuu Jumalan puoleen kerjäämään armoa ja anteeksiantamusta. Tällainen usko on vaeltamista Jumalan edessä kaikesta sydämestä. Otteita Olavi Peltolan kirjasta Löytöretki Vanhaan testamenttiin (Perussanoma Oy, 2001) |
