pos-sro2-top4
pos-sro2-top5

Kesän taittuminen syksyyn on meistä monille jotenkin uuden alun aikaa. Lomakausi on tuonut katkoksen työhön tai opiskeluun ja nyt on aika tarttua toimeen uusin innoin. Osalle meistä tämä saattaa merkitä myös jotakin kokonaan uutta. Edessä voi olla jokin uusi projekti työssä tai vaikkapa opintojen alku kokonaan uudessa opiskelupaikassa.

Joukossamme on kuitenkin myös niitä, joille kesä on tuonut eteen pettymyksen. Esimerkiksi kovasti toivottu uusi opiskelupaikka on voinut jäädä saamatta. Tällainen paikka pysähdyttää ihmisen arvioimaan uudelleen itseään ja tulevaisuuttaan. Mikä on minun paikkani yhteiskunnassa ja osallisuuteni tässä elämässä?  Uskovaa ihmistä lohduttaa kun ajattelee, että Herra kyllä tietää paremmin, mikä minulle on hyväksi. Ehkäpä hän on tuonut eteeni uuden etsikkoajan, jonka aikana etsiä uutta suuntaa elämälle. Kenties ratkaisu tulevaisuudelle löytyy opiskelusta jossakin kansanopistossa, vaikkapa Suomen Raamattuopistolla. Jollekin nuorelle tilanne antaa mahdollisuuden kokeilla jotakin uudenlaista työtä tai vaikkapa toimia jossakin vapaaehtoistehtävässä.

Meistä jo pidempään työelämässä olevistakin voi joskus tuntua, että tie on yksinkertaisesti noussut pystyyn. Meille vakiintunutta työtä ei joko enää ole tai se ei tunnu enää mielekkäältä. Miten tästä eteenpäin? Mitä minusta jää jäljelle, jos menetän työni? Onko kaikki se, mitä olen tätä ennen tehnyt, ollutkin turhaa?  Ehkäpä ei sittenkään. Ehkäpä Herra tahtoo käyttää osaamistani jollakin uudella tavalla jossakin toisaalla. Ehkäpä edessä on kutsu johonkin sellaiseen, jota en aiemmin ole voinut edes aavistaa.

Kukapa meistä ei olisi joskus pysähtynyt miettimään omaa osallisuuttamme siihen kaikkeen, jota ympärillämme tapahtuu. Kenties pohdimme osallisuuttamme yhteiskunnassa, työelämässä ja omissa sosiaalisissa verkostoissamme. Mitä me itse olemme ilman niitä? Mahdollisesti pohdimme myös osallisuuttamme ympärillämme olevasta varallisuudesta tai siitä informaatiosta, jonka kulttuurimme on tuottanut. Mistä kaikesta jäämmekään paitsi ilman niitä?

Mutta mikä elämässämme itse asiassa on tarpeellista tai peräti välttämätöntä?

Kaiken pohdinnan jälkeen meille varmasti kirkastuu, että elämässä tärkeintä osallisuutta on osallisuus rakkauteen. Osallisuus siitä, että meidän lähimmäisemme rakastavat meitä ja että me saamme rakastaa lähimmäisiämme tai edes joitakin heistä.

Mutta entäpä jos koemme jääneemme osattomaksi juuri tästä. Mitä meillä enää silloin on? Onko elämämme silloin täysin merkityksetöntä? Ei suinkaan, sillä olemmehan silloinkin osallisia Jumalan rakkauteen.

Jumala rakastaa meitä silloinkin, kun emme itse osaa rakastaa Jumalaa. Osallisuutta Jumalan rakkauteen ei tarvitse lunastaa vastarakkaudella Jumalaa itseään kohtaan. Meille on toki annettu käsky rakastaa Jumalaa yli kaiken, mutta vaikka emme siihen kykene, Jumala rakasta meitä siitä huolimatta.

Usko Jumalaan antaa uskon elämään. Usko Jumalaan antaa uskon osallisuuteen Jumalan suunnattomasta rakkaudesta ja armosta. Jumalalle elämämme ei ole turha.

Jukka Kivimäki

pos-sro2-right
  •  
  • Tykkää meistä Facebookissa!