Toivon porteista toivon ihmiseksi

”Eikö suuri totuus synnykin täällä, vankilan selleissä? Selli on ahdas, mutta eikö vapaus ole vielä ahtaampi?” Näin toteaa tilanteen kokenut Aleksandr Solzhenitsyn kirjasarjassaan Vankileirien saaristo. Hän tietää, mistä puhuu. Varmaan pysäytetyt todellakin voivat oppia ymmärtämään enemmän itsestään, maailmasta ja Jumalasta.

Solzhenitsyn tuli vangituksi vielä ollessaan ateistina, Paavali taas Kristus-uskonsa vuoksi. Molemmat voivat todistaa meille toivon, rakkauden ja totuuden Jumalasta syntisen, rujon maailman ja ihmisyyden keskellä.

Kun Solzhenitsynille oma vankeutensa merkitsi uskon murrosta, niin Paavalille toivon.

Filippiläiskirjeen äärellä huomaamme, kuinka Paavalille annettu ahdas aika ja tila täyttyy toivolla. Hän alkaakin hengittää vapaasti. Hän rupeaa näkemään tarkasti ja kauas. Hän puhkeaa riemuun huomatessaan, kuinka Kristus on kaiken yläpuolella ja kaikessa. Inhimillisistä toiveista riisuttu puetaan toivoon.

Me 2000-luvun yksilökeskeisen ja moniarvoisen vapautemme ”sellissä” tarvitsemme toiveitten sijaan toivoa elämäämme: kykyä nähdä uudella tavalla, voimaa kohdata elämän haasteet. Kun Paavali saattoi latautua vankeudessaan täyteen toivoa, niin kyllä mekin. Asetutaan Sanan lataukseen! Niin meistä tulee toivon ihmisiä.

Tervetuloa raamatun, kevätlatujen ja-auringon äärelle!

*Kurssi toteutuu, kun ilmoittautujia on vähintään 15.