Liberaali media ja arvokonsut

Mediatutkija Len Masterman kuvasi jo yli kolmekymmentä vuotta sitten mediassa käytävää jatkuvaa ideologista taistelua näin: “Rajaa tärkeinä pidettyjen ja poissuljettujen selitysten ja pe­rustelujen välillä, sallittujen ja poikkeavien käyttäytymismuo­tojen välillä, ‘merkityksellisen’ ja ‘merkityksettömän’ välillä, hyväksyttyjen ja vastustavien käytäntöjen, merkitysten ja ar­vojen välillä, sekä vedetään jatkuvasti että puolustetaan ja vastustetaan jatkuvasti: tämä on itse asiassa koko taistelun ydin”.  (Hall, Len Masterman: Medioita oppimassa)

Olen lukenut journalistin ohjeita niin, että oleellista on tasapuolisuus. Koskee se sitten tilaa, näkyvyyttä tai asiallista kohtelua. Asioiden, mielipiteiden, tapahtumien tai vakaumusten perusteita taustoitetaan riittävästi ja annetaan kuulijoiden ja lukijoiden muodostaa oma näkemyksensä.

Kyllä ihminen voi sitten olla sinisilmäinen.

Media koettelee todellisuudessa jatkuvasti sopivuuden rajoja. Se käyttää valtaansa joko vastuullisesti ja vielä useammin vastuuttomasti, ja ihmettelee jälkeenpäin itsekin välineen voimaa. Vihapuhe-leima, uhriutuminen ja turvallinen tila ovat päivän sanoja, joilla keskustelu lopetetaan ennen kuin se on alkanutkaan. Asiallisetkin puheenvuorot määritellään kiihotukseksi, uhkailuksi, solvaamiseksi tai panetteluksi, jos ne ovat ”vääriä”. Tuloksena on poltettu maa, surullisia tarinoita ja kovia ihmiskohtaloita. Luodaan uutta moraalia ja eettistä koodistoa, joka piiloutuu objektiivisen journalismin ja suvaitsevaisuuden valheelliseen pukuun. Valtamedia toimii tarkoitushakuisesti, vahvalla arvopohjalla, eikä se todellakaan ole kristillinen. Joskus, harvoin, saa nähdä pilkahduksia valosta, jossa edes yritetään ymmärtää. Pari esimerkkiä tämän vuoden puolelta.

Keskusteluotteita Viimeinen sana -ohjelmasta, TV1, 28.1.2022 (löytyy Yle Areenasta):

Tuija Siltamäki, Ylioppilaslehden päätoimittaja:

- Päivi Räsänen on yksi sellaisia suomalaisia hahmoja, joista toistuvasti tietyt ihmiset vaativat, että heille ei pitäisi antaa palstatilaa… että heidät pitäisi ikään kuin vaieta mediassa kuoliaaksi, koska heillä on haitallisia näkemyksiä. Tai sitten jos heitä haastatellaan, niin se pitäisi kirjoittaa auki, että ihminen on väärässä tai paha. Tämä on journalismille aika vieras ajatus.

Olli Seuri, ohjelman juontaja:

- Miten te kuvailisitte suomalaisen median ja Päivi Räsäsen suhdetta?

Tuija Siltamäki:

- Mielestäni Päivi Räsäsen paheksuminen on sellainen suomalaisen toimittajan initiaatioriitti. Muistan itsekin, kun olen ensimmäisen kerran jossain kolumnissa Päivi Räsästä paheksunut esimiehen kannustamana ja miten hyvältä tuntui paistatella siitä tuohtuneiden uskovaisten kiukkuisen palautteen ja oman oikeamielisyyden äärellä.

Ruben Stiller, toimittaja:

- Niin Räsäsen, kuin monen muun arvokonservatiivin funktio on se, että me arvoliberaalit voidaan kauhistella. Sitten toimittajalle, esimerkiksi minulle, on mukavaa se, että on menossa joku pikku kulttuurisota, jota on helppo käsitellä sen takia, että se myydään ihmisille moraalisella identiteetillä: kummalla puolella sinä olet. Se on helppo aihe.

Mikko Gustafsson, HS:n oikeustoimittaja:

- Tässä on toinenkin puoli, sellainen aito yhteiskunnallinen muutos, isoja juttuja siellä alla, aina 90-luvulta asti, jolloin Päivi Räsänen alkoi olla (esillä)... Suomen kansallisen päätäntävallan kaventuminen ja kansainväliset sopimukset, joiden pykälät rajoittavat suomalaisen lainsäätäjän valtaa, kuten kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Räsänen on ”Money shot” medialle. Suomalainen politiikka ja media on aika liberaalia. Konservatiivien käsitteleminen sellaista on ”tuhmaa” ja siksi kiinnostavaa.

Olli Seuri:

- Jos ajatellaan mediaa ja valtaa, niin kertooko tämä toimittajien maailmankuvan ja konservatiivisen maailmankuvan kohtaamisesta?

Ruben Stiller:

- Ainakin se kuvaa sitä, että kaiken maailman tällaisille kulttuurisodille ja ns. identiteettipoliittisille aiheille on tilaus… jos me toimittajat haluamme lanseerata näitä kulttuurisotia ja käsitellä niitä, niin ketkä näissä kulttuurisodissa voittaa?

Len Masterman oli oikeassa, MOT. Tosin Stiller uskoi arvokonservatiivit julkisten kulttuuritaisteluiden voittajiksi. Mediaa ja yhteiskunnan liberaalia suvaitsemattomuutta seuraten Stiller näyttää olevan kuitenkin väärässä.

Suomen kuvalehti, 14.1.2022:

Suomen Kuvalehden, tuon aiemmin maltillisen konservatismin ymmärtäjän, mutta linjansa sittemmin puna-viher -aatteen kannattajaksi muuttaneen aikakauslehden artikkeli yllätti.

SK antoi palstatilaa Harvardin yliopiston lehtorin Carole Hoovenin ajatuksille. Hooven opettaa sitä, minkä tutkimus vahvistaa: biologisia sukupuolia on kaksi ja hormonit ohjailevat ihmisen käyttäytymistä. Poikien aggressiivisemmat leikit eivät ole vain kasvatuksen ja arvojen vaikutusta, vaan siihen vaikuttavat hormonit vähintään yhtä paljon. Jo leluvalinnoissa näkyy testosteronin vaikutus. Hormonit vaikuttavat esimerkiksi kykyyn päästä käsiksi tunteisiinsa tai itkuherkkyyteen. Kriitikoille, joille ajatus tarkoittaa miesten ylivallan ja aggressiivisuuden legitimointia, Hooven vastaa, että se, mikä on luonnollista, ei ole välttämättä yhteiskunnallisesti toivottavaa. Jos ihmiskäsityksemme on biologian sivuuttavaa ja valheellista, on myös vaikeampaa korjata ongelmallisina pidettyjä käyttäytymismalleja.

Näkemystensä vuoksi Carole Hooven on saanut osansa Yhdysvaltain kampuksilla vallalla olevasta cancel-kulttuurista. Hänen sanomisiaan on irrotettu asiayhteyksistään ja häntä on syytetty transvihamieliseksi. Jotkut opiskelija-aktivistit ovat väittäneet hänen näkemyksiään vaarallisiksi ja vahingollisiksi. He ovat painostaneet yliopiston hallintoa estämään hänen luentojensa mainostamisen. Hänen erottamistaan on vaadittu, kertoo SK. Hooven vastaa: ”Valitettavasti on lukuisia tapoja ymmärtää väärin niitä, jotka yrittävät keskustella ihmisen käyttäytymisen biologisesta perustasta – varsinkin, kun kyse on sukupuolieroista tai muista ryhmien välisistä eroista.” Objektiivista tiedettä tehtäessä pitää hänen mielestään hyväksyä se, että ”joskus tuntuu epämiellyttävältä”.

Samat muutospaineet laittavat polvilleen kirkon lisäksi median myös Suomessa. Onneksi joskus äänen saavat hekin, jotka muistuttavat, josko keisarilla ei sittenkään ole vaatteita yllään. Ei, vaikka silmät sulkien kuinka todistellaan.

Juha Vähäsarja

Linkki: Journalistin ohjeet