Väärin sammutettu (vanhurskauden nälkä ja jano)?

Suomen Raamattuopiston Säätiön Raamattu keskelle elämää -blogi
julistustyön johtaja Petri Kortelahti
Väärin sammutettu
Mitä se on, kun ihmiset tahtovat tulla niin sankoin joukoin sanankuuloon, että parkkikenttä ruuhkautuu ja aloitettaessa osa väestä seisoo jopa kirkon portailla? Mitä se on, kun istumapaikka löytyy kaikille aikuisille vasta päivän virren alkaessa, lasten siirtyessä omilta sijoiltaan pyhäkouluun? Sehän on monen aktiivimaallikon ja myös työntekijän pitkäaikainen unelma ja hartaiden rukousten aihe. Joku voisi jopa sanoa: se on nyt se herätys. Mutta tunnistaako ja tunnustaako kirkkomme tätä vanhoihin askelmerkkeihin ehkä vähän vajaasti osuvaa ilmiötä – ymmärtääkö se tätä, ei mersu-, vaan messuherätystä?
Huonolta näyttää. Kuvaamani tilanne koettiin taannoin Järvenpään naapurissa, Pohjois-Paippisten kyläkirkossa, kolmen järjestön (SROS, SEKL, SLEY) yhteistyönä järjestämässä messussa. Kun sitten tapahtui, mitä tapahtui, paikallisseurakunta katsoi asiakseen painostaa kyläkirkkoa ylläpitävää yhdistystä taloudellisen tuen ja kaiken yhteistyön loppumisella. Moinen messuilu ei saa missään nimessä jatkua! Messun toimittaneita puolestaan uhataan kanteluilla kapituliin. Ja kun syylliset näin jo tiedetään, mikä tahansa syy ja todiste kelpaa.

Kutsuttu palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla
”Teidän ei ole lupa”, sanotaan ykskantaan, antaen ymmärtää, että sellainen olisi pitänyt hakea. No, enpä ole ennenkään lupaa tarvinnut saarnaamiseen tai ehtoollisen jakamiseen kirkossa. Sen luvan sain vuosikymmeniä sitten Tampereen tuomiokirkon alttarilla, kun minut vihittiin papiksi, palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Sibbo svenska församling kertoo puolestaan omilla kotisivuillaan yksiselitteisesti: ”Bykyrkan, ca 15 km norr om Nickby, ägs av en förening i Norra Paipis, men används av församlingen. I bykyrkan hålls gudstjänster, också med nattvard.”
-Eli ehtoollinen mainittu! Itse asiassa rakennus on valmistunut aikoinaan rukoushuoneeksi, mutta se remontoitiin 1987 kyläkirkoksi ja ensimmäinen ehtoollisjumalanpalvelus vietettiin tuon vuoden itsenäisyyspäivänä. Tätä varten rukoushuoneeseen oli tuotu alttaripöytä ja -kaide sekä saarnastuoli eräästä puretusta kappelista. Ne löytyvät kyläkirkosta tänäkin päivänä, samoin koko ehtoolliskalusto: pikarit, pateenit, maljat ja muut.
Sipoon suomalainen ja ruotsalainen seurakunta ovat itse käyttäneet kyseistä tilaa sittemmin eri tarkoituksiin, mutta myös jumalanpalveluselämään ja ehtoollisiin, useita kertoja vuodessa. Nyt seurakunnat kuitenkin siis väittävät, että kyläkirkko ei olekaan kirkko! Erikoista. No, Kirkkojärjestyshän toteaa toisaalta: ”Ehtoollista saa tilapäisesti viettää kirkkoherran valvonnassa myös muualla” (kuin kirkossa).
Voisiko vähintäänkin sanoa, että nyt venytetään kyllä sitten termin ”tilapäinen” merkitystä? Ja toisaalta voisi sanoa pilke silmäkulmassa, että kiinnostaisi nähdä myös kirkkoherrojen yhtenäinen päätösluettelo näistä seurakuntien itse tekemistä ns. poikkeuksista kuluneilta melkein neljältäkymmeneltä vuodelta! Vakavasti puhuen: olisi toki toinenkin tie, jos kirkkomme tahtoisi sitä vain kulkea. Siteeraan sittemmin piispaksi päätyneen Jari Jolkkosen ja kumppaneiden tekstiä vuodelta 2005, Helsingin hiippakunnan dokumentista ”Järjestöjen oikeus viettää ehtoollista”:
”Ehtoollinen on kirkon pyhä toimitus ja siksi sen normaali ”paikka” on paikallisseurakunnan messu. Kirkossa on kuitenkin aina ollut erilaisia hengellisiä yhteisöjä ja järjestöjä, jotka ovat halunneet palvella ja tukea kirkon työtä, mutta jotka ovat ”transparokiaalisia”, paikallisseurakunnan rajat ylittäviä. Yhteisön identiteetti ei ole perustunut tiettyyn alueeseen, vaan esimerkiksi johonkin kirkon mission toiminnalliseen osa-alueeseen tai hengelliseen erityiskorostukseen.
Tyypillinen esimerkki ovat katolisen kirkon sisällä toimivat sääntökunnat. Ne ovat usein syntyneet ruohonjuuritasolla ja levinneet paikallisseurakunnista riippumatta. Suomessa herätysliikkeitä voi, ainakin hiippakunnan hallinnollisesta näkökulmasta, verrata sääntökuntiin. Sääntökunnilla ja herätysliikkeillä on oma hallinto, ja molemmat ovat halunneet olla jumalanpalvelusyhteisöjä siinä mielessä, että ne ovat viettäneet ehtoollista paikallisseurakunnista riippumatta. Samalla ne ovat halunneet integroitua kirkon ”sisälle”, palvella seurakuntien perustyötä ja toimia piispallisessa kaitsennassa.
Esimerkiksi Helsingin hiippakunnassa on yhä enemmän sekä herätysliikepohjaisia että muita jumalanpalvelusyhteisöjä, jotka yhtäältä ovat ”transparokiaalisia”, mutta toisaalta katsovat olevansa osa kirkon hengellistä elämää.”
Haluaako kirkkomme siis ottaa transparokiaalisen messuherätyksen siipiensä suojaan, osaksi oman työnsä kokonaisuutta? Tästähän on kysymys. Se, joka haluaa, keksii kyllä keinot, mutta joka ei halua, keksii selitykset. Yksi pyyntö minulla kuitenkin on kirkon päättäjille: älkää ylhäältäpäin ja toisten puolesta kertoko, millaisiin messuihin ja millaiseen hengenravintoon kirkkokansalla on ajassamme kaipuu ja tarve.
Sillä jos Pohjois-Paippinen jotakin itselleni osoitti, niin sen, että läheskään kaikki seurakuntalaiset eivät koe tällä hetkellä tulevansa palvelluiksi pelkällä parokiaaliseurakuntien messutarjonnalla. Heitä emme voi kuitenkaan jättää ruokimatta; se olisi sydämetöntä sielujen laiminlyömistä.
Petri Kortelahti