Johtaako ”deluterisaatio” meidät takaisin kivikaudelle?
Suomen Raamattuopiston Säätiön Raamattu keskelle elämää -blogi
viestintä- ja markkinointipäällikkö Kai Lappalainen
Kommunistisesta unelmasta valtionkulttiin
Ylen Moskovan kirjeenvaihtaja Kerstin Kronvall päätti raporttinsa Venäjän kevään 2016 voitonpäivän juhlinnasta toteamukseen: ”Valtion johto voi vain hymyillä tyytyväisenä: on löytynyt kansaa myönteisellä tavalla yhdistävä tapahtuma, jota voi muokata hallinnon haluamalla tavalla.”
Kyse ei ollut Punaisen torin kaavamaisesta sotilasparaatista, vaan kahta vuotta aiemmin tapahtunutta Krimin valtausta seuranneesta ja kansalaisliikkeenä alkaneesta Kuolematon rykmentti -marssista (Бессмертный полк). Kaupunkien ja kylien kadut vallannut voitonpäivän marssiva kansanjuhla levisi nopeasti federaation jokaisen kolkkaan.
Venäjän valtionjohto tarvitsee toisen maailmansodan ja Neuvostoliiton sotavoiman muistoa pitääkseen kulttuurillisesti, uskonnollisesti, taloudellisesti ja osin myös poliittisesti pirstaloituneen imperiuminsa yhtenäisenä. Vaikka Kuolematon rykmentti sai virallisesti alkunsa toukokuussa 2014, sen juuret ovat paljon syvemmällä Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa.
Tsaarien Venäjällä valtionkultti keskittyi tsaariin ja hänen keisarilliseen perheeseensä. Vallankumousta seurannut keisarillisen perheen murha jätti Venäjän imperiumin tilalle syntyneeseen Neuvostoliittoon tyhjiön. Kun kuninkaallisia ei enää ollut neuvostokansoja yhdistämään, tarvittiin tilalle jotain muuta. Unelma suuren johtajan johdolla saavutettavasta kommunismista ja Leninin ja Stalinin osin yhä edelleen pystyssä seisovat patsaat eri puolilla entistä Neuvostoliittoa ovat esimerkkejä yrityksistä rakentaa valtionkulttia tsaarinkultin tilalle. Todellinen valtionkultti löydettiin kuitenkin vasta Stalinin kuoleman jälkeen.
Kuolematon rykmentti on toisessa maailmansodassa saavutettuun voittoon nivoutuva esi-isien palvonta
Kristillisestä kasteesta alkunsa saanut ja valtaosin ortodoksista uskoa tunnustanut Venäjä sekularisoitiin lokakuun vallankumouksen seurauksena. Abrahamista alkunsa saaneet uskonnot pyrittiin uudessa uljaassa Neuvostoliitossa kommunistien toimesta hävittämään matkalla kohti yhteisen ideaalin, täydellisen kommunismin saavuttamista. Siinä missä Ukrainassa on tällä hetkellä Venäjän mukaan käynnissä ”denatsifikaatio”, joutuivat Neuvostoliiton kristityt, muslimit ja juutalaiset kokemaan ”deabrahamisaation” kauhut.
Paradoksaalisesti deabrahamisaatio, Neuvostoliiton tyhjentäminen kaikista niistä arvoista ja totuuksista, jotka pohjautuvat Vanhaan testamenttiin, ei johtanutkaan kommunistista ihannevaltiota eteenpäin kohti parempaa tulevaisuutta, vaan siirsi sen vuosituhansia ajassa taaksepäin pakanallisen Venäjän aikaan. Siirtyminen pysähtyneisyyttä ja menneisyyttä vihollisilleen edustaneen kristillisen Venäjän ajasta uskonnottomaan Neuvostoliittoon ei avannut portteja edistyksen ja järjen aikakauteen, vaan johti kauas taaksepäin aina neoliittiselle kaudelle asti.
Voitonpäivän kultti ja Kuolematon rykmentti -marssit ovat moderniin maailmaan siirrettyjä kivikautisia esi-isien palvonnan muotoja, jossa kanonisoitujen pyhien tilalla palvotaan omia sodassa kuolleita sukulaisia. Tälle palvonnalle on venäjän kielessä oma sana победобесие, jolle ei ole suoraa suomenkielistä vastinetta. Kuvaava käännös voisi olla esimerkiksi voitonvaltaama tai voitonkiihkoinen.
Kun usko tulevaisuuteen loppuu, menneisyys syö tulevaisuuden
Menneisyyteen käpertyvästä voiton palvonnasta tuli Neuvostoliitossa ja edelleen Venäjällä valtionkultti siksi, että tulevaisuuteen ei enää uskottu. Kun Neuvostoliitossa vielä uskottiin kommunismiin ja sitä rakennettiin, vainajien palvontaa ei tarvittu. Oltiin menossa kohti parempaa huomista. Mutta Brezhnevin aikana yhä harvempi enää uskoi kommunismiin tai ylipäätään siihen, että Neuvostoliitolla olisi mitään tulevaisuutta. Siksi valtakunta johtajiaan seuraten käänsi katseensa kohti menneisyyttä ja takertui siihen yhä tiukemmin. Voitonpäivän kultissa menneisyys kirjaimellisesti pala palata syö tulevaisuuden.
Kerstin Kronvall pohti artikkelissaan vuonna 2016 näin: ”Voisi kuvitella, että tapahtuma, jolla muistetaan sodassa kaatuneita ja kärsineitä, olisi rauhanmanifestaatio, mutta tämän päivän Venäjällä se ei ole sitä.” Siksi ei olekaan ihme, että viime aikoina on uutisoitu yhtenä Venäjän lähiajan tavoitteena olevan Kuolematon rykmentti -marssin järjestämisen vallatun ja kiviraunioiksi räjäytetyn Mariupolin kaupungin raunioilla.
Entä me? Mitä me täällä Suomessa voisimme tästä kaikesta oppia?
Aika ajoin sosiaalisessa mediassa pastoreiden palstalla keskustellaan siitä, tulisiko luterilaisen kirkon pappien osallistujia seurakuntalaistensa lapsilleen järjestämiin nimiäisiin, jos he sitä toivovat. Osa keskustelijoista on sitä mieltä, että ei tulisi. Kaste kuuluu kristilliseen uskoomme olennaisena osana. Me uskomme, että kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen elämän kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat. Kaste ei ole pelkkää vettä, vaan Jumalan käskyyn sisältyvä ja Jumalan sanaan yhdistetty vesi on armoa tulviva elämän vesi ja uudestisyntymisen pesu Pyhässä Hengessä. Siksi papiston ei tule osallistua nimiäisiin.
Osa keskustelijoista on vahvasti sitä mieltä, että vanhempien päätöstä olla kastamatta lastaan tulee kunnioittaa kaikissa tilanteissa ja pastorin on kutsuttaessa mentävä mukaan nimiäisiin, tarvittaessa vaikka toimittamaan sellainen. Seurakuntalaisia ei saa jättää kohtaamatta ja joku muistuttaa rakkauden lainkin tällaiseen palvelutehtävään velvoittavan.
Kirkko ja kristillinen usko edustaa monelle vauvaperheelle pysähtyneisyyttä ja mennyttä aikaa. Uutta uljasta Suomea rakennetaan vapaaksi uskonnon kahleista, eivätkä siksi kasteetkaan perheidemme elämään enää kuulu samalla tavalla kuin ennen. Mutta voiko olla niin, että deluterisaatio, siirtyminen kristillisen evankelisluterilaisen Suomen ajasta uskontoneutraaliin Suomeen ei avaakaan portteja edistyksen ja järjen aikakauteen, vaan johtaa meidät kauas taaksepäin aina neoliittisen kauden pakanallisiin kultteihin asti?
Siinä siirtymässä ei kannata olla mukana. On nimittäin niin, että vain Jumala voi antaa meille tulevaisuuden ja toivon (Jer. 29:11). Siksi Jumala on se pysyvä perusta, jonka varaan niin yhteiskunnan, kirkon kuin oman elämänsäkin voi rakentaa.
Taistelukentillä rykmenttien koko on muutama tuhatta miestä. Todellinen kuolematon rykmentti on paljon suurempi. Raamattu kertoo siitä näin:
Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä:
-- Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!
Ilm 7:9-10
Kai Lappalainen
