Kirkko on rikki, mutta löytyykö korjaussarjaa?

Avioliitto on kriisissä ja piispainkokouksen esitys todistaa sen, toteaa kollega sisarjärjestöstä. Tuon ulostulon syy on ylimääräinen piispainkokokous, joka järjestetään 12.3.2024. Piispainkokous jatkaa kirkolliskokouksen pyynnön mukaisesti työskentelyä avioliittokäsityksessä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi. Piispainkokouksen kanslian valmistelemassa esitysluonnoksessa esitetään kirkkojärjestyksen muutosta, joka mahdollistaisi samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen niin, että kirkossa olisi kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä. Mikäli esitysluonnos hyväksyttäisiin sisällöllisesti piispainkokouksessa, esitys menisi seuraavaksi laintarkastustoimikunnan tarkastettavaksi. Tämän jälkeen huhtikuussa kokoontuva piispainkokous tekisi esityksen kirkolliskokoukselle. Kirkolliskokouksessa esityksen hyväksyminen vaatii taakseen kolmeneljäsosaa edustajista.

Viimeksi mainitusta syystä en itse oikein usko asian etenemiseen, vielä. Mutta oireellista tämä kaikki tietysti on ja kertoo trendistä – tai, tosiaan, kriisistä. Itse sanoisin oikeastaan vieläkin vahvemmin: kirkko, joka puhuu kahden totuuden mallista, on rikki. Kirkon omilla www-sivuilla mainitaan Lutheriin viitaten, perisynnistä kasvavia pahan hedelmiä lueteltaessa, myös Jumalan sanan halveksiminen. Juuri siitä katsoo moni kirkon uskollinen jäsen esityksessä olevan yksinkertaisesti kysymys – ja sellainen on aina erittäin vakava asia kirkon koko eksistenssille. Pelkällä sisälukutaidolla pääsee varsin pitkälle. Raamatussa täysin johdonmukaisesti ilmaistun kannan itse asiaan voisi summata laulun sanoin: ”Mä sanon viimeisen sanani ja se on ei.” Jeesus sanoo myös: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Mt. 7:21)

Wolfhart Pannenberg oli yksi viime aikojen merkittävimmistä luterilaisista teologeista. Hän on ottanut asiaan kantaa, todeten, että kirkko lakkaa olemasta kirkko, jos se hyväksyy homoseksuaalisen avioliiton. Pannenberg lausuu: ”Tosiasiaa, että ihmisellä on homofiilisia taipumuksia, ei tarvitse kieltää eikä sitä saa tuomita. Kysymys vain on, miten ihminen käsittelee tätä taipumusta omassa elämässään. Tämä on varsinainen ongelma, ja tässä kohtaa on oikea paikka todeta, että homoseksuaalinen toiminta on poikkeavuus seksuaalikäyttäytymisen normista, joka ihmiselle Jumalan luomana olentona on annettu. Kirkon on todettava, että tämä ei koske ainoastaan homoseksuaalisuutta, vaan kaikkea seksuaalista toimintaa, joka ei tähtää miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Aivan erityisesti aviorikos on tuomittava. Kirkon on elettävä sen tosiasian kanssa, että normista poikkeaminen tällä elämänalueella kuten muillakin alueilla ei ole harvinaista vaan ennemminkin sääntö. Kirkon on kohdattava nämä ihmiset suvaitsevaisuudella ja ymmärtäväisyydellä, mutta sen on myös kutsuttava heitä kääntymykseen. Kirkko ei voi luopua siitä, että se erottaa normin ja siitä poikkeavan käytöksen. Tässä kohdassa on raja kristilliselle kirkolle, joka sitoutuu Raamatun auktoriteettiin. Sen, joka painostaa kirkkoa muuttamaan oppiaan tässä kysymyksessä, on tiedettävä, että hän ajaa kirkon jakautumista. Sillä kirkko, joka antaa taivuttaa itsensä pitämään homoseksuaalista toimintaa ei enää raamatullisesta normista poikkeavana vaan homoseksuaalisia elämänkumppanuuksia avioliittoon verrattavina rakkaudellisina liittoina, ei enää seiso Raamatun pohjalla vaan on asettunut Raamatun yksiselitteistä todistusta vastaan. Tällainen kirkko ei enää olisi evankelinen kirkko luterilaisen uskonpuhdistuksen traditiossa.”

Kirkko on rikki. Mutta onneksi on eräs, joka voi sen korjata – Jeesus Kristus. Hänellä on korjaussarja, joka on Jumalan sana. Siihen palaamalla meillä on kirkkona ja yksilöinä sittenkin vielä tulevaisuus ja toivo. Mutta kiire tulee!

Petri Kortelahti
julistustyön johtaja

PS. Aivan erityisellä myötätunnolla ajattelen itse niitä kirkkoherroja, jotka vielä pitäytyvät pappislupaukseensa, eivätkä tahtoisi olla tällaista edistämässä. Esityksen mukaan samaa sukupuolta olevien parien oikeus kirkolliseen vihkimiseen tulisi kuitenkin säätää seurakunnan velvollisuudeksi ja tämän toteutumisen varmistaminen kirkkoherran tehtäväksi. Näin linjatessaan kirkko hyökkäilee siis, paitsi uskovan kansan, myös omien avainpelaajiensa, selustaan, jatkaen linjaa, jonka Tampereen kapituli aloitti avaamalla kirkkotilojen ovet saranapuolelta samaa sukupuolta olevien vihkimisille – silloinkin siis vastoin kirkkoherran tahtoa ja kirkon keskushallinnon omia puheita ja päätöksiä. Myös ainakin Espoo ja Mikkeli ovat avaamisen kannalla, Lapuan ottaessa aikalisän.