Tämänpuoleinen kirkko on kuoleman oma

Kuluva syksy on ollut poikkeuksellisen kuuman kirkollisen mediakirjoittelun aikaa. Herätysliikkeiden paikasta ja kirkon suunnasta on kirjoitettu paljon, samoin arkkipiispan roolista yhteiskunnallisena ja poliittisena vaikuttajana. Keskustelu ei osoita hiipumisen merkkejä, päinvastoin. Uusimpana käänteenä kahden kirkkomme lähetysjärjestön, Kansanlähetyksen ja Evankeliumiyhdistyksen, asema kirkon lähetysjärjestöinä on uhattuna. Tämä samalla kun lähes kaikki kirkon lähetysjärjestöt kamppailevat isojen taloudellisten haasteiden kanssa.

Munkkiniemen kirkkoherran Päivi Vähäkankaan kanssa näytämme päätyneen keskusteluun kirkosta, sen yhtenäisyydestä ja tehtävästä. Tässä keskustelussa meillä on Päivi Vähäkankaan kanssa yhteinen ongelma: kumpikaan ei koe saavansa toiselta selvää vastausta yksinkertaiseen kysymykseen. Luulin vastanneeni aika selvästi, että pidän kirkkomme sakramentteja sakramentteina toimittajasta riippumatta. Mainitsin alkuperäisessä kirjoituksessani kasteen ja ehtoollisen. Vähäkangas viittaa epäilyissään siihen, että kirkkojärjestyksen mukaan kasteen voi tietyissä olosuhteissa toimittaa myös maallikko. Kyllä voi, mutta niin voi myös ehtoollisen. (KJ 3. luku, 8 §)

Vastaavasti en saanut Päivi Vähäkankaalta hänen vastineessaan selvää vastausta omaan kysymykseeni, onko veren ja ristin evankeliumi edelleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uskon keskuksessa.

Varsinaista kysymystä kierretään monin tavoin. Kastekaavassa kyllä kerrotaan Kristuksen sovitustyöstä, samoin kirkon liturgiassa. Sitä en kuitenkaan kysynyt. Eikä minkään yksittäisen herätysliikkeen lempisanontoja tietenkään ole tarpeen käyttää voidakseen julistaa oikein armon evankeliumia. Edelleen on selvää, että sanoma Kristuksesta on julistettava niin, että kuulija sen ymmärtää ja tulee sanan puhuttelemaksi. Mutta siitäkään ei nyt ole kysymys.

Kysymys on itse asiasta, Jeesuksen sovittavasta ristinkuolemasta. En saanut tähän vastausta. Päivi Vähäkangas kirjoittaa, ettei kaikki moninaisuus rakenna kirkkoa. Olen samaa mieltä. Sellainen moninaisuus, joka kadottaa ristin todellisuuden ja siirtää huomion taivasten valtakunnasta maailmaan, ei palvele Kristuksen kirkkoa, vaan murentaa sitä.

Luterilaisen uskon ytimessä on pelastussanoma. Ynnä Raamattu uskon ylimpänä auktoriteettina, joka on asetettava paavien, piispojen ja kirkolliskokousten päätösten yläpuolelle. (Uskonpuhdistuksen muoto- ja sisältöperiaate.)

Ristiriita kirkossa ei koske tänään ensisijaisesti virkaa tai edes avioliittoa. Se koskee kaikkein tärkeimpiä asioita: ilmoitusta, kirkon tehtävää ja uskon ydinsanomaa. Oikeastaan koko klassista kristinuskoa. Ymmärrystä Jumalasta, maailmasta, ihmisestä, pelastuksesta ja kirkon tehtävästä. Jumalan sanan totuudesta.

Kirkko on kirkko vain, kun se palvelee Jumalan missiota langenneen ihmiskunnan pelastamiseksi. Itse olen kirkossa vain siksi, että olen syntinen ihminen, ja tarvitsen ristin armoa. Olen kirkossa siksi, että olen lähempänä kuolemaani kuin syntymääni. Olen kirkossa siksi, että Herrani ja Pelastajani on käskenyt tekemään kaikki kansat opetuslapsikseen kastamalla ja opettamalla. Ilman elävää uskoa Kristukseen olisin jättänyt kirkon jo aikaa sitten. Minun olisi helppo keksiä verorahoilleni monta muutakin mukavaa käyttötarkoitusta.

Julkisuudessa on useampaan kertaan muistutettu, että herätysliikeväki ja perinteiset seurakunta-aktiivit ovat aika marginaalinen joukko viiden ja puolen miljoonan suomalaisen joukossa. Tai kolmen ja puolen miljoonan kirkon jäsenen joukossa. Totta. Mutta he ovat juuri sitä joukkoa, joka sunnuntaina vielä kokoontuu kuulemaan sanaa ja murtamaan leipää.

Kirkon tuore jumalanpalvelusbarometri on todella lohdutonta luettavaa. Edes seurakuntien hengellisen työn tekijät eivät pidä jumalanpalvelusta arvossa. Kirkot tyhjenevät hälyttävää vauhtia. Helsingin seurakuntayhtymä onkin vähentämässä neljänneksen kaikista tiloistaan tämän vuosikymmenen aikana. Taitaa olla Munkkiniemen seurakunnan pääkirkkokin leikkauslistalla. Kirkon ja kristinuskon tulevaisuus maassamme ei lukujen valossa näytä lupaavalta.

Pelkästään tämänpuoleisten parissa askaroiva kristillisyys on ei voi kestää. Ei ajassa, eikä kerran taivaan valtaistuimen edessä. Jeesus sanoo: ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt. 5:13)

On vanha vale, että kirkon uskova jäsenistö karkottaa muut kirkosta. Kaikki tilastot osoittavat yksiselitteisesti, että jatkuva, iso eroajien virta lähtee siksi, ettei kirkolla ole heille mitään henkilökohtaista merkitystä. Makunsa menettänyt ei kelpaa mihinkään. ”Se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” Päinvastoin siellä, missä herätysliikkeet ovat erityisen aktiivisia, on yleensä paljon muutakin vireää uskonelämää. Tuli ruokkii tulta.

Tänään tarvitaan jälleen uskonpuhdistus. Tarvitaan paluuta sanaan, paluuta ristin armoon, paluuta jokapäiväiseen parannukseen ja kristilliseen elämään.