Hengellinen perheväkivalta

Mitä se on, kun perheenjäsenestä puhutaan jatkuvasti epäkunnioittavasti, kun hänet jätetään toistuvasti ilman ruokaa ja juomaa ja ajetaan lopulta jopa yhteisen kodin ovesta hankeen? Se on tietenkin perheväkivaltaa. Ja kun samaa esiintyy seurakunnassa, se on - - hengellistä perheväkivaltaa. Ei se siitä kaunistelemalla miksikään muutu. Mutta onko siis sellaistakin, ihan oikeasti? Valitettavasti – vaikkei siitä kovin paljon puhuta, koska puhumaan uskaltautuvia lyödään ja häpäistään vain lisää.

Tarkoitan tietenkin kirkkomme suhtautumista vanhalla virkakannalla oleviin jäseniinsä. Kohtaan itse työssäni ihmisiä ympäri Suomen ja kuulen ja näen monenlaista. Eräs havainto on erityisen selkeä. Juuri se kysymys jää aihetta sivuavissa keskusteluissa tyypillisesti vastaamatta, että missä voisivat saada ehtoollisen ne seurakuntiemme jäsenet, jotka eivät Raamattuun sidotun omantuntonsa vuoksi katso voivansa osallistua naispuolisten pappien toimittamiin messuihin.

Eivät sellaiset sisaret ja veljet ole mihinkään tästä maailmasta lakanneet. Eivätkä lakkaa - vaikka heidät kuinka halutaan tehdä naurunalaisiksi mediassa ja näännyttää sukupuuttoon. Mutta eikö sellainen todellakin ole hengellistä perheväkivaltaa ja sydämetöntä sielujen laiminlyömistä? Toisinkin voisi kaiketi olla, sillä kuten sananlasku sanoo: ”Joka tahtoo, keksii kyllä keinot, joka ei tahdo, keksii kyllä selitykset.”

Eräs asiaan liittyvä kummallisuus on se, että ns. Heikan paperin perusteella seurakunnissa ei saa tehdä työvuorojärjestelyjä pastorin sukupuolen perusteella. Ymmärtääkseni tämä tarkoittaa juuri sitä mitä siinä sanotaan. Valitettavasti olen alkanut epäillä, että todellisuudessa periaatetta sovelletaan kuitenkin yksisuuntaisesti. Miespuolisten pappien toimittamaan messuun on mahdollista määrätä koska tahansa nainen tilalle, täysin seurakunnan omien piirijakojen tai työvuorolistojen vastaisestikin, eikä koira perään hauku.

Toinen asiaan liittyvä kummallisuus on se, että aihepiirissä näytään vaanittavan jopa ns. ajatussyntejä. Tähän olen törmännyt jo kauan sitten omakohtaisestikin – esimiesasemassa silloin toimineiden salliessa mielettömyydet hämmentyneesti naureskellen. Ei siis riitä, että toimii oikein, so. nykyisen (suomalaisen) valtavirkateologian mukaisesti, täytyy myös ajatella sen mukaisesti. Valitettavasti olen alkanut epäillä, että pelkkä ”väärä asenne” riittää siihen, että kokonaisia jumalanpalvelusyhteisöjäkin häädetään kirkon tiloista, ilman että olisi tapahtunut mitään konkreettista rikkomusta ja vaikka yhteisö olisi valmis luopumaan koko ehtoollisen vietostakin kokoontumisissaan.

Puhun nyt siis kaiken aikaa seurakuntalaisista, kirkollisveron maksajista, en esimerkiksi kristillisistä järjestöistä. Keskusteluhan yritetään tyypillisesti viedä sivuraiteelle alkamalla paasata tällä kohtaa siitä, kuinka ”järjestöt eivät voi sanella, kuinka seurakuntien tulee toimia.” Kysymys ei ole myöskään ensisijaisesti papeista itsestään, sillä eihän virka ole heidän persoonansa hoitamista, vaan seurakuntalaisten hengellisten tarpeiden hoitamista varten. Toistan siis kysymykseni: missä voisivat saada ehtoollisen ne seurakuntiemme jäsenet, jotka eivät Raamattuun sidotun omantuntonsa vuoksi katso voivansa osallistua naispuolisten pappien toimittamiin messuihin? Ainakin kristillisten järjestöjen messuissa, siis tervetuloa! Mutta entä paikallisseurakunnissa?

Itse edustan, olen aina edustanut, virkakysymyksessä perinteistä kantaa. Näen asian liittyvän vielä suurempiin raamatuntulkinnan peruskysymyksiin. Virkaratkaisun ja sen käytännön sovellusten välinen suhde on kuitenkin monimutkainen. Niinpä itse otan, olen aina ottanut, ehtoollisen vastaan myös naispuoliselta papilta. Teen niin ikään alttariyhteistyötä, olen aina tehnyt. Minulla on myös ystävinäni naispuolisia pappeja. Mutta sitten taas: näiden ystävien täytyy kestää se, että heidän edustamansa virkakanta nyt vain on uutuus ja anomalia kirkon pitkässä historiassa ja teologiassa. Eikä heiltä työt lopu, jos toiset saisivat palvella vanhan – kristikunnan enemmistön - kannan ihmisiäkin. Ehkä tätä asiaa ei ole sittenkään katsottu Suomen kirkossa vielä loppuun? Vaikka joskus meinaa mieleen hiipiä Väinö Linnan kuvaus: ”Suomalainen viha on kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea”. Siitä pois!