pos-sro2-top4
pos-sro2-top5

Myöhästyimme. Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Kirkossa oli tavallista enemmän väkeä ja istumapaikkoja ei löytynyt enää salin puolelta. Menimme lastenhoitopisteeseen, josta lasiseinän takaa saattoi seurata messun kulkua, periaatteessa. Leikkitilassa puuhasteli muitakin lapsia. Lapsijoukko ja lelut veivät välittömästi nuoren miehemme huomion. Laajat pöytäpinnat oli otettava haltuun pienen ihmisen koko mitalla, korkeuserot lattiasta tuoleihin ja pöytiin testattava kiipeilemällä, tuolien keinuliikkeeseen taipuminen kokeiltava ja muiden lasten suhtautuminen omaan toimintaan tarkistettava muutamalla hauskalla tempulla.

Salin puolella pappi oli alkanut puhumaan päivän tekstistä, jota draamaryhmä havainnollisti. Leikkihuoneeseen näimme ilahduttavan monien ihmisten selkiä ja päitä, jos salin puolelle ehdimme katsoa. Siellä eräs motorisesti kehittynyt messukaveri innostui kiipeämään seinillä näkyviä putkia pitkin kohti kattoa. Meidänkin ryhmäliikunnasta innostunut miehen alkumme ilahtui näin käänteen tekevästä ideasta ja lähti etenemään putkistoa pitkin. Tässä vaiheessa katsoin aiheelliseksi järjestää isoäidin auktoriteetilla pojat tutkimaan maanläheisempiä pintoja.

Kirkon puolella ohjelma eteni musiikkiesitykseen, josta korviimme kantautui kaukaisia säveliä. Siinä samassa syliini löytyi lelujen seasta satukirja, jota mummin oli nyt luettava. Toistuvien vaatimuksien saattelemana selvitimme sadun, jona sinäkin aikana tapahtui monenlaista liikunnallista. Yhtäkkiä viisivuotiaamme tajusi eteinen vielä kokonaan tutkimattomaksi! Miten hauskasti muovimaton sukaset muuttivat askeleen suuntaa ja miten raikkaan viileältä isot seinäpinnat tuntuivat! Perhemessu päättyi. Pian olimme ruokajonossa. Kinkkukiusaus maistui miten maistui tapittaessa saman pöydän muita ruokailevia lapsia. Pyhäpäivän jatkuessa en voinut kokonaan häivyttää mielestä hienovaraista epäilystä kirkkoreissun hengellisestä annista. Vastaus tuli tyttäremme sähköpostin kautta nopeammin kuin arvasinkaan.

Illalla nukkumaan mennessä pikkusiskoa oli alkanut pelottamaan. Silloin nuori miehemme totesi isoveljen huolehtivaan tyyliin: "Ei tarvii pelätä! Mehän voidaan rukoilla. Ja tänään kirkossa sanottiin, että Jumala on meidän kanssa aina."

Mites tässä näin kävi?

Aino Viitanen

pos-sro2-right
  •  
  • Tykkää meistä Facebookissa!