pos-sro2-top4
pos-sro2-top5

Eija Koskela

Eija Koskela on Suomen Raamattuopistolta nuorisonohjaajaksi valmistunut nainen, joka katselee ja ihmettelee elämää monenlaisten silmälasien läpi: mummuna, äitinä, vaimona, anoppina ja opettajana. Hänen ja miehensä Jounin kuusi lasta ovat aikuisia ja lentäneet pesästä.

Olemme pyrkineet pari kolme kertaa vuodessa järjestämään tapahtumia, joihin koko suurperheemme voi osallistua. Perin harvinaisiksi ovat tulleet tilanteet, jossa kaikki olisivat paikalla, mutta suurin osa kumminkin. Jonkin aikaa sitten päättyi viikon loma. Moni oli saanut järjestettyä töistä vapaata. Meitä oli reissussa yhteensä 15, kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Minun roolini on yleensä ollut ”mahdollistajan” rooli: ruuanlaittoa, tiskausta, lastenhoitoa, yleistä viihdytystä. Olen ajatellut, että tehtäväni on mahdollistaa muille laskettelu, hiihtoretket, patikoinnit ja lenkkeilyt. Ihan hyvä tehtävä se on ollutkin.

Tänä vuonna ajattelin hieman rikkoa rajojani. Päätin etukäteen, että jos joku lapsistamme  tai lastenlapsista ehdottaa minulle jotakin toimintaa, vastaan myöntävästi mikäli suinkin  mahdollista. Sepä vasta olikin oivallinen päätös. Vietin yhden parhaista lomaviikoistani. Olen kokeillut monenlaisia juttuja, joita en ole ennen tehnyt: pelasin uudenlaisia pelejä ja kokeilin uudenlaisia liikuntamuotoja. Ennen kaikkea oli mielenkiintoista tämän ”rohkeasti vain mukaan”-asenteen kokeileminen.

Jotain enemmänkin jäi kytemään ajatusmaailmaan. Huomasin, että koko elämisessä helposti jumittuu tutuiksi tulleisiin, turvallisiin rutiineihin. Ehkä hengellisessäkin toiminnassa käy niin. Pyörittelen tuttuja kuvioita, toistan samoja ajatuksia, istun samantapaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa. Joskus eteen ilmaantuu mahdollisuus uusiin kuvioihin, tehdä joku asia hieman toisin tai jotakin ihan erilaista. Silloin tulee pienen pieni houkutus rikkoa totutut, tutut kuviot. En toki tarkoita mitään opillisia uudistuksia tai upouutta raamatuntulkintaa, vaan enemmänkin rohkeutta astua ulos itse rakennetuista roolimalleista ja raameista.

Mitä jos en ensisijaisesti sanoisikaan ”ei” niille mahdollisuuksille, joita eteeni tulee?  Mitä mahtaisi tapahtua, jos edes varovaisesti opettelisin sanomaan ”kyllä, yritetään ainakin”.

Luulen, että eri aikoina Jumalalla on varattuna meille erilaisia tehtäviä. Hän on myös siinä mielessä rikas antaja. Ei ole välttämättä tarkoitus, että pysymme koko ikämme samassa tehtävässä, vaikka uskollisuus onkin merkittävä asia ja asenne.  Tärkeämpää kuin uskollisuus Isältä saatua tehtävää kohtaan on uskollisuus Häntä itseään kohtaan. Ja silloin tällöin Hän kutsuu meitä uudenlaisiin puuhiin. Kutsun edessä voi tuntua turvalliselta vastata ”ei” ja jäädä paikalleen. Uskon kuitenkin, että vastaamalla vaikka varovaisestikin ”kyllä”, saa löytää uusia ilon aiheita, oppia tuntemaan yhä paremmin Vapahtajaa ja myös itseään.

Jeesuksen leiviskävertauksessa yksi palvelijoista hautasi leiviskänsä maahan. Siellä se pysyi visusti tallessa, mutta ei hyödyttänyt ketään eikä mitään. Toiset asioivat leivisköillään viisaasti ja saivat ne tuottamaan. 

Paikalleen jämähtäneisyys voi olla leivisköjen kätkemistä. Liikkeelle lähteminen, kokeileminen, uusien alkujen näkeminen ja vaaliminen voi olla juuri leivisköjen viisasta hoitamista. Eikä missään toimissa tarvitse heti olla mestari, vaan aina on lupa harjoitella ja oppia erehdysten kautta. Jeesus ei jätä meitä yksin leivisköjenkään kanssa. Kyllä Hän auttaa ja johdattaa. Minulla oli joskus avainnauha, jossa luki: Asenne auttaa aina. Niin se taitaa olla.

pos-sro2-right
  •  
  • Tykkää meistä Facebookissa!